Kolme viikkoa Taivaskullassa – mitä työharjoittelussa voi oikeasti oppia?

Taivaskullassa päättyi kolmen viikon työharjoittelujakso, jonka aikana ehdimme tehdä enemmän kuin olisin ensimmäisenä aamuna osannut arvata.

Harjoittelija tuli meille Koulutuskeskus Salpauksen TUVA-opiskelijana. Harjoittelun tärkeimmät tavoitteet olivat suomen kielen käyttäminen oikeassa työelämässä sekä tutustuminen suomalaiseen työkulttuuriin.

Lähtötilanne oli kuitenkin hieman tavallisuudesta poikkeava. Hänellä oli jo tullessaan kultasepän koulutus, jatkokoulutusta alalta ja paljon ammattiosaamista. Tarkoituksena ei siis ollut aloittaa siitä, mikä vasara on, vaan selvittää, kuinka aikaisemmin hankittua osaamista pystyy käyttämään Suomessa, suomen kielellä ja suomalaisessa työympäristössä.

Siitä alkoi kolme viikkoa, joiden aikana ehdimme puhua kullasta, koruista, laista, työturvallisuudesta, markkinoinnista, asiakkaista, yrittäjyydestä, sienistä, Lapista, suomalaisista sanonnoista ja suunnilleen kaikesta siltä väliltä.

Ja välillä olemme saaneet nauraa mahat kippurassa. Sekin sanonta tuli tutuksi.

Suomen kielestä tuli työväline

Ensimmäisillä viikoilla työskentelimme paljon kultasepän ammattisanaston kanssa. Vastaan tulivat esimerkiksi työmääräys, vastaanottokunto, aikaisempi juotos, piilevä vika, näkyvä vaurio, työn laajuus, hinta-arvio, enimmäishinta, lisätyö, asiakkaan hyväksyntä, lakisääteinen virhevastuu, käyttöturvallisuustiedote ja kohdepoisto.

Pelkkä sanan englanninkielinen vastine ei kuitenkaan lopulta enää riittänyt. Jos ammattilainen puhuu asiakkaalle, hänen pitää pystyä selittämään asia niin, että toinen ihminen myös ymmärtää sen.

Tästä syntyi yksi koko harjoittelun hienoimmista lauseista. Korun kivi saattaa joskus näyttää olevan vielä tukevasti paikallaan, vaikka todellisuudessa lika on osaltaan pitänyt sitä kiinni.

“Kivi kiinni lialla kuten talo pystyssä maalilla.”

 

Siinä vaiheessa tiesin, ettei tässä enää pelkästään opetella suomalaisia sanoja. Nyt niitä jo käytettiin luovasti.

Myös huumori, sarkasmi, ironia, vertaukset, sanonnat ja sopiva näsäviisastelu alkoivat löytyä puheeseen. Niitä on vaikea oppia kirjasta. Ne opitaan olemalla ihmisten kanssa – ja samalla oppimalla, milloin huumori sopii tilanteeseen ja milloin puhutaan täysin asiallisesti.

Kultasepän työpiste rakennettiin ensin paperilla

Yksi harjoittelun ensimmäisistä suuremmista tehtävistä oli suunnitella mahdollisimman yksinkertainen mutta oikeasti toimiva kultasepän työpiste.

Tehtävässä piti selvittää, mitkä työkalut ovat välttämättömiä, mitkä helpottavat työtä mutta eivät ole pakollisia, mitä voidaan hankkia myöhemmin, mitä kannattaa ostaa uutena ja mitä käytettynä, työkalujen nimet suomeksi ja englanniksi, niiden käyttötarkoitukset, hinnat eri hankintakanavista sekä koko työpisteen arvioitu kustannus.

Tehtävä osoitti nopeasti, kuinka paljon ammattitietoa opiskelijalla oli jo valmiiksi. Työkalujen käyttötarkoituksia ei tarvinnut opetella internetistä. Hintojen ja saatavuuden selvittämiseen verkkoa tietenkin käytettiin. Samalla harjoiteltiin suomalaisia ammattisanoja käytännön kautta.

Turvallisuutta ei opeteltu vain listasta

Kultasepän työssä on tulta, lämpöä, pölyä, kemikaaleja, koneita ja erittäin pieniä kappaleita. Siksi työturvallisuus nousi nopeasti suureksi kokonaisuudeksi.

Kävimme läpi muun muassa ilmanvaihtoa ja kohdepoistoa, pölyä ja sen talteenottoa, suojalaseja, käsineitä, kuulosuojaimia, hengityksensuojaimia, kemikaaleja ja käyttöturvallisuustiedotteita, tulitöitä, sammuttimia, sammutuspeitteitä, ensiapua sekä silmähuuhdetta.

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut muistaa, että jokin väline pitää olla olemassa. Tärkeämpää oli ymmärtää miksi.

Mihin metallipöly menee? Miksi se halutaan kerätä talteen? Mitä tapahtuu, jos kemikaalia joutuu silmään? Milloin sammutuspeite toimii? Mikä on oikea tapa suojautua?

Kun asian ymmärtää, sitä ei tarvitse enää vain opetella ulkoa.

Korjaustyö alkaa ennen ensimmäistä työkalua

Yksi harjoittelun tärkeimmistä kokonaisuuksista oli asiakkaan korun vastaanottaminen.

Kultasepän työ ei ala siitä hetkestä, kun liekki syttyy. Se alkaa asiakkaasta.

Mitä asiakas oikeasti haluaa? Mitä korulle on aikaisemmin tehty? Onko siinä vanhoja juotoksia? Onko pinnoitetta? Ovatko kivet varmasti sitä, mitä niiden oletetaan olevan? Onko näkyviä vaurioita? Entä sellaisia ongelmia, joita ei vielä pystytä näkemään?

Korusta voidaan kirjata sen kunto vastaanotettaessa, paino, mitat, leimat, kivet, aikaisemmat korjaukset, näkyvät vauriot, sovittu työ, hinta-arvio sekä mahdolliset riskit. Ja tietenkin otetaan kuvat.

Tästä syntyi toinen lause, joka kulki mukana lähes koko harjoittelun:

“Älä koskaan lupaa enempää kuin pystyt tutkimuksen perusteella tietämään.”

 

Jos emme tiedä, emme arvaa. Jos työn aikana löytyy jotakin uutta, asiakkaalle kerrotaan siitä. Jos tarvitaan lisätyötä, siihen pyydetään asiakkaan hyväksyntä.

Ammattitaito ei ole sitä, että osataan antaa nopeasti vastaus kaikkeen. Ammattitaitoa on myös tunnistaa, milloin vastaus pitää tarkistaa.

Sitten tulivat oikeat asiakkaat

Harjoittelu ei jäänyt paperille. Opiskelija pääsi kohtaamaan myös oikeita asiakkaita.

Hän keskusteli asiakkaiden kanssa, tutki koruja, tarkisti leimoja, testasi jalometallien pitoisuuksia testikivellä ja hapoilla, laski hintoja, kirjasi kauppasopimuksia ja kysyi asiakkailta tarkentavia kysymyksiä.

Vastaan tuli myös tilanteita, joissa vastausta ei tiennyt heti. Ja juuri siinä on yksi työelämän tärkeistä taidoista.

Jos ei tiedä varmasti, kysytään. Jos asia pitää tarkistaa, se tarkistetaan. Jos tarvitaan apua, soitetaan pomolle.

Itsenäisyys ei tarkoita sitä, ettei koskaan saa kysyä neuvoa. Päinvastoin. Hyvä ammattilainen ymmärtää, missä oman tiedon raja kulkee.

Yhtenä päivänä suunniteltu asiakasdemo jäi kokonaan tekemättä. Syy oli kuitenkin aika hyvä.

Oikea asiakas tuli paikalle ja harjoittelija teki hänen kanssaan kaupat.

Sellaisessa tilanteessa simulaatio saa mielestäni aivan rauhassa odottaa.

Kiireinen asiakas ei tarkoita kiireistä kultaseppää

Virallisessa asiakasdemossa tuli myös kehityskohteita esiin.

Kuvien ottaminen unohtui. Vastaanottokunto käytiin asiakkaan kanssa suullisesti läpi, mutta sitä ei kirjattu. Yksi työvaihe jäi työmääräyksestä pois ja korun lukon toiminta jäi tarkistamatta.

Kun asiakkaalla oli kiire ja tutkittavana oli paljon asioita, tuli myös hieman kiireen tunnetta. Tämäkin oli erinomainen oppimistilanne.

Arvoesineiden kanssa ei pidä hosua vain siksi, että asiakkaalla on kiire.

Olemme puhuneet tästä aika suoraan:

“Sinulla on kiire, minulla ei. Me teemme töitä arvoesineiden kanssa. Kun sinulla on oikeasti aikaa, tule takaisin, niin käymme asian kunnolla läpi.”

 

Kohteliaasti tietenkin – mutta määrätietoisesti.

Markkinointia kadulla – pois omalta mukavuusalueelta

Yksi vaikeimmista tehtävistä oli lähteä Lahden keskustaan jakamaan Taivaskullan esitteitä.

Tehtävän todellinen tarkoitus ei ollut jakaa mahdollisimman paljon paperia. Tavoitteena oli mennä puhumaan vieraille ihmisille suomeksi.

Harjoittelija lähestyi yli 50 ihmistä. 24 otti esitteen ja muutaman ihmisen kanssa syntyi oikea keskustelu.

Samalla opittiin jotain hyvin tärkeää ihmisten kohtaamisesta. Kaikilla ei ole aikaa. Kaikkia ei kiinnosta. Joku sanoo ei. Joku pysähtyy. Joku haluaa keskustella pitkään.

Ihmistä pitää osata lukea.

Markkinointi ei tarkoita sitä, että tyrkytetään.

Motivaatio näkyi kellossa

Tämän haluan nostaa erityisesti esille.

Harjoittelupäivistä oli sovittu pääsääntöisesti klo 9–15. Päivät ovat kuitenkin useamman kerran jatkuneet klo 16:een, 16.30:een ja 17:ään. Yhtenä päivänä olimme vielä klo 18 paikalla.

Ei siksi, että olisin käskenyt.

Vaan koska keskustelu tai tehtävä oli kesken ja opiskelija halusi jatkaa.

Minulle se kertoo motivaatiosta paljon enemmän kuin sana motivoitunut paperissa.

Uuden oppiminen myös väsyttää. Välillä todella paljon.

Jos silmät alkavat sammua, meillä ei välttämättä ratkaista asiaa sillä, että istutaan väkisin vielä tunti näytön edessä.

Ovi kiinni ja haukkaamaan happea.

Joskus ulkosalille, joskus lenkkipolulle ja joskus vain kävelylle. Viimeisellä viikolla kävimme esimerkiksi kävelemässä Lahdessa samalla, kun näytin kaupungista paikkoja.

Sekin on osa suomalaisen elämän ja kulttuurin oppimista.

Kaikkea ei opita työpöydän ääressä

Olen vienyt harjoittelijaa useamman kerran myös lounaalle. Samalla olemme puhuneet suomalaisesta työelämästä, mutta myös aivan tavallisesta elämästä.

Sienestämisestä. Marjastamisesta. Lapista. Mökeistä. Luonnosta. Kirjoista.

Jos ihminen opiskelee suomea Suomessa, en usko, että pelkkä kielioppikirja riittää. Pitää ymmärtää myös ihmisiä ja ympäristöä, jossa kieltä käytetään.

Olemme samalla keskustelleet suomalaisen työelämän rajoista. Työntekijän ei tarvitse kertoa työnantajalle kaikkea omasta elämästään. Kaikkiin henkilökohtaisiin kysymyksiin ei tarvitse vastata, eivätkä kaikki asiat edes kuulu työelämään.

Oli hienoa huomata, että harjoittelija osasi myös tämän.

Avoin silloin kun haluaa olla – mutta osaa tarvittaessa vetää myös rajan.

Etätyö vai toimisto?

Harjoittelujaksoon mahtui myös etäpäivä.

Ja kyllähän siinäkin puolensa on. Rauha, oma ympäristö ja mahdollisuus keskittyä voivat olla erinomaisia asioita.

Toisaalta kotona pyjamassa sohvalla tehtävää tehdessä voi joskus vahingossa käydä niin, että tehtävän sijaan tekeekin lähempää tuttavuutta unen tai playstationin kanssa. 😄

Toimistolla toinen ihminen yleensä huomaa ennen sitä.

Varsinkin uuden oppimisessa läsnätyössä on yksi valtava etu: jos et tiedä jotain, voit kysyä saman tien. Lisäksi oikeat asiakkaat, puhelut ja päivän odottamattomat tilanteet synnyttävät oppimistilanteita, joita ei pysty etukäteen rakentamaan.

Molemmille työskentelytavoille on paikkansa.

Mitä jäi vielä opittavaksi?

Paljon. Ja niin kuuluukin.

Spontaania suomen puhumista kannattaa edelleen harjoitella erityisesti nopeissa ja yllättävissä tilanteissa. Asiakaspalvelussa pitää opetella säilyttämään oma työjärjestys myös silloin, kun asiakkaalla on kiire.

Korujen vastaanottamisesta kannattaa muodostaa lähes automaattinen rutiini:

Tutki – testaa – mittaa – kuvaa – kirjaa – kerro – hyväksytä.

Ketjuista, lukoista ja erilaisista korurakenteista kannattaa hankkia lisää käytännön kokemusta. Jos jalokivet kiinnostavat jatkossa, meillä pääsee opiskelemaan myös niiden tutkimista ja tunnistamista, sillä materiaali ei lopu kesken; on kirjoja sekä kansioita. Ja saattaa jostain nurkasta muutama kivikin löytyä joita pääsee tutkimaan tai potkimaan. 😄

Kellosepän töitä emme puolestaan ala opettamaan, koska meillä ei ole kelloseppää. Sitä varten meillä on osaavat ulkopuoliset kellosepät ja yhteistyökumppanit joiden kanssa toimimme.

Sekin on osa ammattitaitoa:

pitää tietää myös se, mitä ei itse osaa.

Suomen kielessä jatkoharjoittelua tarvitsevat vielä esimerkiksi kaksoiskonsonantit, sijamuodot, pilkutus ja tavutus.

Tavutukseen löytyi muuten yksi keino lisää: rytmi.

Kaikkea ei tarvitse opetella viivoittimella.

Suosittelisinko harjoittelijaa toiselle työnantajalle?

Kyllä.

Mutta sanon samalla asian juuri niin kuin se on.

En ole vielä itse nähnyt hänen tekevän kokonaisia kultasepäntöitä pajassa. Olen kuitenkin nähnyt hänen aikaisemmin tekemiään töitä jo haastattelussa, ja ne antoivat erittäin hyvän kuvan hänen osaamisestaan.

Lisäksi hänen teoriatietonsa, työkalujen tuntemuksensa ja tapansa keskustella työmenetelmistä kertovat vahvasta ammatillisesta pohjasta.

Suosittelisin häntä työnantajalle, joka etsii motivoitunutta, oppimishaluista ja jo hyvän ammatillisen pohjan omaavaa ihmistä, joka haluaa edelleen kehittyä.

Erityisesti arvostan sitä, että hän pystyy sanomaan:

“En tiedä.”

Ja sen jälkeen selvittämään asian.

Se on paljon turvallisempi ominaisuus kuin ihminen, joka tietää muka kaiken.

Myös ohjaaja oppii

Opetustyö on raskasta.

Siihen menee aivan järjetön määrä aikaa.

Monena päivänä omat työni ovat jääneet hyvin vähälle, koska olemme käyttäneet tunteja keskusteluun, tehtävien tekemiseen, palautteeseen ja seuraavien asioiden suunnitteluun.

Mutta samalla tämä on ollut todella antoisaa.

Jos pystyy opettamaan toiselle ihmiselle jotain, jonka avulla hän pärjää elämässä vähän paremmin, siihen käytetty aika ei tunnu kovin huonolta sijoitukselta.

Ja kaikkein hienointa on nähdä se hetki, jolloin oppilas ei vain muista vastausta.

Vaan hän ymmärtää sen.

Näiden kolmen viikon aikana olemme tehneet virheitä, korjanneet niitä, onnistuneet, väsyneet, jatkaneet ja välillä nauraneet mahat kippurassa.

Juuri niin mielestäni kuuluukin oppia.

”Tekemällä. Näkemällä. Kuulemalla. Kokemalla. Keskustelemalla.”

Ja ennen kaikkea kohtaamalla oikeita ihmisiä.

Kolme viikkoa sitten opiskelija tuli Taivaskultaan harjoittelemaan suomen kieltä ja tutustumaan suomalaiseen työkulttuuriin.

Nyt hän käyttää suomen kieltä jo työvälineenä asiakkaiden kanssa, ammattiasioissa, ongelmanratkaisussa ja oman osaamisensa arvioinnissa.

Se on kolmessa viikossa paljon.

Ja ehkä kaikkein hienointa on se, ettei oppiminen ole kulkenut vain yhteen suuntaan.

Minä olen opettanut hänelle suomalaisesta työelämästä ja suomen kielestä.

Hän puolestaan on tuonut meille oman koulutuksensa, kokemuksensa, kysymyksensä ja näkökulmansa kultasepän ammattiin.

”Hyvässä opetuksessa opettajakin oppii.”

 

Kiitos näistä viikoista.

Pidä kiinni siitä uteliaisuudesta mikä sinulta löytyy.

Ammattitaitoa pystyy kasvattamaan. Kieltä pystyy harjoittelemaan. Uusia menetelmiä pystyy opiskelemaan.

”Aitoa halua oppia on huomattavasti vaikeampi opettaa ihmiselle, jolla sitä ei ole.”

Sinulla sitä on. Ja se on just niin !

Taivaskulta Oy

Kirjoittanut: Jonne Sahanen

Titteli: Toimitusjohtaja

Reilua Kultakauppaa – ihmiseltä ihmiselle

Harjoittelijan oma näkökulma

Harjoittelun viimeisenä päivänä opiskelija suunnitteli ja toteutti itse Taivaskullan Instagram-julkaisun harjoittelustaan.

Siinä kuuluu tarkoituksella hänen oma äänensä – ja ehkä juuri siksi se sopii tämän tekstin pariksi niin hyvin.

Hän kiteytti kolmen viikon kokemuksensa näin:

“Luulen, että sain harjoittelusta enemmän kuin vain mahdollisuuden kokeilla työtä ja jutella suomalaisten kanssa.”

Katso opiskelijan itse tekemä Instagram-julkaisu →