Jos ostat 561 euron arvosta kultaa 30 sentillä, oletko vain tehnyt elämäsi löydön?

Törmäsin sosiaalisessa mediassa videoon, joka jäi pyörimään mieleeni.

Ei oikeastaan siksi, että videolla tehtiin poikkeuksellisen hyvä löytö. Niitähän kirpputoreilla tehdään ja juuri siinä on osa niiden viehätystä.

Vaan siksi, että yksi pieni, 30 sentin hintalappu avasi yllättävän suuren kysymys tulvan pääni sisällä.

Videolla kirpputorilta löytyy kultainen rintaneula, jossa on 585 pitoisuus leima. Kultakauppiaat tietää, että tuo tarkoittaa promilleja ominaispainosta. Esim. 10 grammaa vaakapainona sisältäisi 5,85 grammaa puhdasta 24k kultaa ja loppu on kuparia sekä pieni määrä hopeaa. Olemme Taivaskullassa videon perusteella arvioineet korun painoksi noin kahdeksan grammaa. Se voi aivan hyvin painaa vähemmänkin – vaikka vain neljä grammaa – emmekä tietenkään voi videolta punnita korua tai varmistaa kaikkia sen ominaisuuksia. Onko se ylipäänsä kultaa.

Sillä ei tämän kirjoituksen kannalta oikeastaan ole edes merkitystä, koska emme tutki esineitä kuvien perusteella emmekä anna sitovia tarjouksia kuvien perusteella.

Tässä kyse on ajatuskokeesta.

Jos oletetaan sen olevan esimerkiksi 14 karaatin kultaa, noin kahdeksan gramman paino ja 24 karaatin kullan hinnaksi vaikkapa n. 120 euroa grammalta pörssissä, 2.10.2026 sisältämän hienokullan laskennallinen arvo olisi noin 561 euroa.

Vaikka painoarviomme menisi puolella pieleen ja koru painaisikin vain neljä grammaa, puhuttaisiin edelleen aivan poikkeuksellisesta hintaerosta suhteessa 30 sentin hintalappuun.

Mutta en halua tässä kirjoituksessa ratkaista kyseisen kaupan oikeellisuutta.

Emme tunne kaikkia tapahtumia. Emme tunne kaikkia osapuolia. Emme tiedä, mitä kukakin tiesi.

Sen sijaan voidaan tehdä jotain paljon kiinnostavampaa.

Lisätään nollia.

30 senttiä muuttuu 535 euroksi

Otetaan lähtökohdaksi sama hintasuhde.

Jos noin 561 euron arvoinen omaisuus vaihtaa omistajaa 30 sentillä, ostaja maksaa siitä noin 0,0535 prosenttia vertailuarvosta.

Vaihdetaan nyt rintaneula johonkin aivan muuhun.

Edessäsi on omaisuutta, jonka arvo on miljoona euroa.

Se on asianmukaisesti myynnissä.

Hintalappu on noin:

535 euroa.

Ostatko?

Älä mieti vielä liian pitkälle.

Kyllä vai ei?

Jos vastasit kyllä, lisätään nolla, ja jatketaan ajatusleikkiä.

Omaisuuden arvo on 10 miljoonaa euroa.

Hintalappu noin:

5 350 euroa.

Ostatko?

Entä jos kyse olisi sadasta miljoonasta ja hinnasta noin 53 500 euroa?

Matematiikka ei muuttunut.

Periaate ei muuttunut.

Ainoastaan nollien määrä muuttui.

Mutta muuttuiko jokin sinussa? Vastaa itselles

Missä kohdassa omatunto herää – vai voiko se myös nukahtaa?

Tässä tämän koko asian mielenkiinto mielestäni alkaa.

Yhdelle ihmiselle 30 senttiä vastaan satoja euroja on jo liikaa.

Toinen ajattelee, että hintalappu on hintalappu.

Kolmas saattaa ajatella samoin 10 000 euroon asti, mutta miljoonan kohdalla jokin muuttuu.

Ja sitten on vielä päinvastainen mahdollisuus.

Ihmisellä saattaa pienessä asiassa olla hyvinkin tiukka moraalinen periaate, mutta kun nollia tulee riittävästi, periaatteesta alkaakin löytyä joustovaraa.

Miksi?

Ahneus olisi liian helppo vastaus.

Taustalla voi olla turvallisuuden kaipuu, velat niskassa, perhe ruokkimatta, mahdollisuus muuttaa koko loppuelämä ”onnelliseksi”, pelko tilaisuuden menettämisestä tai yksinkertaisesti ihmisen hämmästyttävä kyky perustella itselleen asia, jonka hän todella haluaa.

”Joku toinen ostaisi sen kuitenkin.”

”Myyjän olisi pitänyt selvittää.”

”Minä vain olin paikalla oikeaan aikaan.”

Ehkä juuri siksi moraalia kannattaa miettiä silloin, kun pöydällä ei vielä ole kymmentä miljoonaa euroa.

Entä kymmenen euron maljakko, joka onkin 3 000 euron keräilyesine?

Tässä kohtaa asia muuttuu vaikeammaksi.

Jos ostan kirpputorilta kymmenellä eurolla vanhan maljakon ja kotona selviää, että se onkin harvinainen 3 000 euron keräilyesine, olenko tehnyt jotakin väärää?

Vai saanko yksinkertaisesti iloita elämäni löydöstä?

Saanko poksauttaa samppanjapullon auki ja kilistellä sille, että tällä kertaa arpa osui omalle kohdalle?

Luulen, että aika moni poksauttaisi.

Ja ymmärrän sen täysin.

Kirpputorilöytöihin kuuluu juuri se pieni jännitys. Se hetki, kun sydän lyö vähän nopeammin ja mieleen hiipii ajatus:

”Ei voi olla totta…”

Joskus elämä saa olla myös hauskaa. Joskus saa käydä hyvä tuuri.

Ostajalla saa olla tietoa.

Keräilijä saa tunnistaa harvinaisuuden. Kellokauppias saa tuntea kellot. Antiikkikauppias saa tuntea antiikin. Kultakauppiaan kuuluu tunnistaa kulta.

Asiantuntemuksella saa olla arvoa.

Olen itsekin kokenut tämän pöydän toiselta puolelta.

Myin kerran noin 50 eurolla esineen, jonka ostaja myi lähes saman tien eteenpäin noin 1 900 eurolla.

Harmittiko?

Voitte vain kuvitella.

Alalla työskentelevänä vielä vähän tavallistakin enemmän.

Siinä ei tehnyt mieli poksauttaa samppanjapulloa.

Olisiko minun pitänyt selvittää esine paremmin?

Olisi.

Miksi en selvittänyt?

Aikani oli rajallinen ja jätin asian tekemättä. Siinä ei lopulta ollut ketään muuta, jota olisin voinut syyttää.

Nielin ylpeyteni, otin opiksi ja jatkoin eteenpäin. Niin elämässä joutuu välillä tekemään, vaikka taivaalta tulisi

mitä. Ja kuinka monta samanlaista kauppaa sen jälkeen on mennyt hieman vihkoon, no monia. Harmittaako

ne enää nykyään, niin ei. Olen huomannut esim. kivissä, kun en tutki niitä ja myyn ne eteenpäin, enkä tiedä

mitä mineraalia se on, niin ei minua silloin harmitakaan asia mitä en tiedä. Niin yksinkertaista se on.

Mutta juuri tästä päästään paljon vaikeampaan kysymykseen.

Mitä tapahtuu silloin, kun toinen ei vain arvioi esineen markkina-arvoa eri tavalla, vaan ei ehkä lainkaan ymmärrä, mitä hän omistaa?

Entä jos ihminen ei edes tiedä myyvänsä kultaa?

Kuvitellaan kuolinpesä.

Kaappeja tyhjennetään. Vaatteita lajitellaan. Jossakin puserossa on vanha rintaneula.

Se ei herätä perillisessä mitään tunteita. Hän ei tunne koruja, jalometallileimoja tai kullan arvoa.

Pusero menee kirpputorille.

Rintaneula jää siihen kiinni.

Hintalappu 30 senttiä.

Tällöin ihminen ei välttämättä ole arvioinut kultakorua väärin.

Hän ei ehkä edes tiedä myyvänsä kultakorua.

Siinä on valtava ero.

Ja samanlainen tiedollinen epäsuhta voi tulla vastaan aivan toisenlaisessa ympäristössä.

Kullanostajan tiskillä.

Mitä jos toinen osapuoli tietää hinnasta kaiken ja toinen ei mitään?

Asiakas tuo kullanostajalle vanhan korun.

Hän tietää ehkä yhden asian:

”Tämä on kultaa.”

Ammattilainen puolestaan tietää pitoisuuden, painon, hienokultamäärän, päivän maailmanmarkkinahinnan ja sen, millä hinnalla materiaali voidaan edelleen realisoida.

Sitten asiakkaalle annetaan yksi numero:

HYVÄKSY TAI HYLKÄÄ, ja kyllä valitettavasti tämä efekti koskee hyvin useita kultakauppiaita.

Tarjous voi olla erinomainen.

Se voi olla keskinkertainen.

Se voi olla huono.

Mutta mistä asiakas tietää sitä?

Juuri tässä kohtaa avoimuudesta tulee mielestäni tärkeää.

Taivaskullassa haluamme, että asiakas ymmärtää, mitä pöydällä tapahtuu: mitä materiaalia esine on, paljonko se painaa, mikä pitoisuus on ja mistä tarjottu summa muodostuu.

Yrityksen tietenkin täytyy saada kaupasta katetta.

Millä ihmeellä yritys muuten pyörisi?

Ei ainakaan pyhällä hengellä, vaikka siitä välillä vitsaillaankin.

Ja jos asiakas ymmärtää tämänkin – että yrityksen pitää maksaa työntekijät, tilat, järjestelmät, vakuutukset, lakisääteiset velvoitteet ja kaikki muu ennen kuin sitä kuuluisaa voita saadaan leivän päälle – olemme mielestäni jo paljon terveemmän kaupankäynnin äärellä. Jokainen voi polkea hintoja myynnissä ja nostaa ostoissa. Mutta jääkö siitä lopulta katetta millä voi pärjätä?

Entä ihminen, joka osti korun sadalla markalla?

Tässä kohtaa haluan nostaa esiin yhden asian, jonka olen huomannut vuosien aikana asiakastyössä.

Osa vanhemmista asiakkaista suhteuttaa euroja edelleenkin markkoihin.

Siinä ei ole mitään kummallista.

Jos olet elänyt suuren osan elämästäsi markka-aikana, rahalle syntynyt mittakaava ei välttämättä katoa valuutan vaihtumisen mukana.

Kuvitellaan ihminen, joka osti kultakorunsa aikanaan sadalla markalla.

Vuosikymmeniä myöhemmin joku tarjoaa siitä 50 euroa.

Mielessä tapahtuu nopeasti muunnos:

”Sehän on melkein 300 markkaa. Maksoin sata. Hyvin meni.”

Mutta kullan markkina-arvo on voinut vuosikymmenten aikana muuttua niin paljon, että korun sisältämän kullan arvo olisikin nyt esimerkiksi useita satoja euroja.

Asiakas ei ole tyhmä.

Hänen vertailukohtansa on vain toinen.

Nuori ihminen voi aivan yhtä hyvin olla täysin tietämätön kullan arvosta ja 90-vuotias voi seurata maailmanmarkkinahintaa päivittäin.

Ikä ei ratkaise asiaa.

Tieto ratkaisee.

Ja vielä tarkemmin:

mitä enemmän tietävä osapuoli tekee sillä tiedollaan?

Tässä vaiheessa laki tulee pöytään

Moraali on yksi asia.

Laki toinen.

Suomen rikoslain kiskontasäännöksessä tunnetaan tilanne, jossa sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä käytetään hyväksi esimerkiksi toisen taloudellista tai muuta ahdinkoa, riippuvaista asemaa, ymmärtämättömyyttä tai ajattelemattomuutta ja hankitaan taloudellinen etu, joka on selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen.

Tämä ei tarkoita, että erittäin halpa ostos olisi automaattisesti rikos.

Eikä siitä pidä tehdä sellaista johtopäätöstä.

Pelkkä hintaero ei ratkaise asiaa.

Olosuhteilla, osapuolten tiedolla, mahdollisella hyväksikäyttämisellä ja näytöllä on merkitystä.

Mutta juuri siksi kysymys on kiinnostava.

Laki ei tunne mitään yksinkertaista sääntöä:

”Hintalapussa luki näin, joten mitään muuta ei tarvitse koskaan arvioida.”

Eikä se tunne myöskään sääntöä:

”Liian hyvä kauppa on rikos.”

Todellinen elämä sijoittuu näiden kahden ääripään väliin.

Pitäisikö saman periaatteen koskea kaikkia?

Olemme vuosien varrella nähneet julkisuudessa tapauksia, joissa ammattilaisen tekemät erittäin edulliset ostot ovat joutuneet poliisin, syyttäjän tai median tarkasteluun.

Silloin puhutaan yleensä aivan muusta kuin siitä, että joku sattui tekemään yhden hyvän löydön.

Mutta tästä syntyy mielestäni perusteltu periaatteellinen kysymys:

Jos yhteiskunta katsoo tietynlaisen hyväksikäytön vääräksi suurissa kaupoissa, missä kohtaa sama periaate alkaa tai lakkaa pienemmissä kaupoissa? Tai vain kerran tehtynä?

Lain pitäisi lähtökohtaisesti olla sama kaikille.

Samalla rikosoikeudessa jokainen teko arvioidaan omien tosiseikkojensa perusteella.

Siinä ei ole välttämättä ristiriitaa.

Mutta se jättää meille tavallisille ihmisille kiinnostavan kysymyksen:

pitäisikö moraalisen rajan riippua siitä, onko pöydällä 561 euroa vai 5,61 miljoonaa euroa?

Ja sitten tulee Verohallinto

Tässä kohtaa ajatuskoe muuttuu erityisen mielenkiintoiseksi.

Verohallinnon mukaan omaisuuden käypä arvo tarkoittaa sen todennäköistä myyntihintaa.

Verotuksessa tunnetaan myös lahjanluonteinen kauppa. Jos omaisuutta myydään enintään 75 prosentilla käyvästä arvosta, kaupan ja käyvän arvon erotuksesta voi tietyissä tilanteissa syntyä lahjaverotettava lahja.

Tässä kohtaa mieleen tulee väistämättä pieni ajatuskoe.

Kuvitellaan sukulainen, joka haluaisi siirtää minulle miljoonan euron omaisuuden.

Ei perintönä.

Ei lahjana.

Hän laittaa siihen 535 euron hintalapun, minä poika maksan sen ja ilmoitamme, että kyseessä oli vain poikkeuksellisen hyvä löytö.

Ratkesiko verotus sillä?

Ei.

Verotuksessa katsotaan järjestelyn todellista sisältöä, käypää arvoa ja sovellettavia verosäännöksiä. Lahjanluonteisen kaupan sääntelyn tarkoitus olisi aika helppo kiertää, jos miljoonan euron omaisuus voitaisiin muuttaa 535 euron kaupaksi pelkästään kirjoittamalla paperiin sana kauppahinta.

Ja hyvä niin.

Muuten perintö- ja lahjaverotuksesta voisi käytännössä tehdä vapaaehtoista.

Mutta nyt syntyy filosofisesti kiinnostava kysymys.

Jos ihminen todella saa myydä omaisuutensa kenelle haluaa, miksi hän ei aina saa itse määrätä myös sitä arvoa, jonka verotus kaupalle antaa?

Koska kauppahinta ja käypä arvo eivät ole sama asia.

Ja tästä pääsemme yllättäen takaisin 30 sentin rintaneulaan.

Hintalapussa oleva numero ei välttämättä kerro kaikkea esineen taloudellisesta arvosta.

Entä jos kyse ei olekaan vahingosta?

Tähän asti olemme pyöritelleet ajatusta siitä, että joku hinnoittelee omaisuutensa tietämättään aivan liian halvaksi.

Mutta käännetään asetelma kokonaan ympäri.

Entä jos myynti onkin tarkoituksellista ja etukäteen suunniteltua?

Käytetään tässä sanaa salaliitto hieman pilke silmäkulmassa. Ei rikosoikeudellisena väitteenä, vaan ajatuskokeena kahden ihmisen etukäteen sopimasta järjestelystä.

Kuvitellaan, että haluaisin antaa sukulaiselleni, ystävälleni tai jollekin muulle läheiselleni huomattavan taloudellisen edun. En kuitenkaan haluaisi tehdä sitä lahjana ja maksaa siitä aiheutuvia veroja.

Omaisuutenikin olisi asianmukaisesti luetteloitu, joten tavara ei voisi vain kadota.

Mitä jos sanoisin:

”Laitan tämän esineen huomenna kirpputorille 30 sentillä. Ole paikalla, kun ovet aukeavat, ja osta se heti.”

Esine tulee julkisesti myyntiin.

Hintalappu on siinä.

Ostaja maksaa kassalla.

Kuitti tulostuu.

Tavara vaihtaa omistajaa.

Ja ehkä uusi omistaja myy sen jo seuraavana päivänä eteenpäin todellisella markkina-arvollaan.

Paperilla tapahtumaketju saattaisi näyttää hämmästyttävän arkiselta:

Minä ostin sen kirpputorilta. Tässä on kuitti.

Mutta oliko kyse todellisuudessa kirpputorilöydöstä?

Vai oliko 30 sentin kauppa vain tapa siirtää toiselle ihmiselle satojen, tuhansien tai miljoonien eurojen arvoinen etu?

Verotuksessa pelkkä kuitin olemassaolo ei ratkaise asiaa. Verohallinnon mukaan enintään 75 prosentilla käyvästä arvosta tehty kauppa voi olla lahjanluonteinen, jolloin käyvän arvon ja maksetun vastikkeen erotuksesta voi syntyä lahjaverotettava lahja.

Ja tähän liittyy vielä kiinnostavampi periaate. Verotusmenettelylain 28 § mahdollistaa sen, että jos järjestelylle annettu oikeudellinen muoto ei vastaa sen todellista luonnetta tai tarkoitusta, verotuksessa voidaan tarkastella järjestelyä sen todellisen sisällön perusteella. Säännös käsittelee myös tilanteita, joissa esimerkiksi kauppahinta on määrätty ilmeisesti verosta vapautumisen tarkoituksessa.

Siis vaikka paperissa lukisi kauppa, se ei välttämättä tee tosiasiallisesta lahjasta verotuksessa tavallista markkinaehtoista kauppaa.

Mutta tästä syntyy minusta vielä kiinnostavampi kysymys.

Mistä kukaan tietäisi?

Jos kaksi ihmistä olisi sopinut asiasta keskenään, esine olisi laitettu oikeasti kirpputorille, siitä olisi oikea hintalappu, kassalla olisi oikeasti maksettu 30 senttiä ja ostajalla olisi vielä kuittikin, ulkopuolisen silmissä kaikki voisi näyttää tavalliselta kirpputorikaupalta.

Se ei tekisi mahdollisesta verovelvollisuudesta olematonta. Verovelvollisuus ei synny sen perusteella, jääkö järjestely kiinni.

Mutta se herättää epämukavan kysymyksen:

kuinka paljon sellaista tapahtuu, mitä emme koskaan näe?

Ja sitten voidaan jälleen lisätä nollia.

Mitä jos kyse ei olisikaan 561 eurosta?

Entä 50 000 euroa?

Miljoona?

Kymmenen miljoonaa?

Tai kokonainen ketju liiketoimia, joissa raha tai omaisuus vaihtaa muotoaan monta kertaa ennen kuin kukaan ulkopuolinen katsoo kokonaisuutta?

Tästä en halua hypätä väittämään, että näin tapahtuisi jossakin tietyssä yrityksessä, organisaatiossa tai valtiossa. Sellainen vaatisi näyttöä.

Mutta kysymyksen saa silti esittää:

kuinka paljon vaikeammaksi kokonaisuuden ymmärtäminen muuttuu, kun 30 sentin rintaneulan sijasta liikutellaan kymmeniä tai satoja miljoonia euroja useiden kauppojen, yhtiöiden, sopimusten ja valtioiden välillä?

Pieni järjestely voi olla helppo nähdä.

Suuri kokonaisuus saattaa olla juuri koonsa vuoksi vaikeampi hahmottaa.

Ehkä meidän ei tarvitsekaan ymmärtää maailman jokaista rahavirtaa.

Mutta tarvitseeko meidän myöskään sulkea silmiämme?

Onko helpompaa vaieta ja kulkea hevoslaput silmillä – vai uskaltaisimmeko joskus avata silmämme ja kysyä, mitä kaupan pinnan alla oikeasti tapahtuu?

Koska jokainen ymmärtää, että jos kaupoista ei jää katetta, ei siinä pyhällä hengelläkään elä.

Koska lopulta sana kauppa kertoo vain, millaisen nimen tapahtumalle olemme antaneet.

Se ei vielä yksin kerro, miksi kauppa tehtiin.

Eikä aina sitäkään, mitä sillä tosiasiassa siirrettiin ihmiseltä toiselle.

Vai oliko kyse lopulta koko kaupasta – vai aivan jostain muusta?

Mutta eikö tämä ole oikeusvaltio – saanko minä päättää omasta tavarastani vai en?

Tässä kohtaa voisi helposti hermostua jo verotukselle.

Jos omaisuus on minun, miksen saa myydä sitä lapselleni eurolla ilman veroseuraamuksia?

Totta kai saan tehdä sopimuksen.

Mutta valtio ei ole velvollinen kohtelemaan miljoonan euron omaisuuden siirtämistä yhdellä eurolla verotuksessa samoin kuin aidosti miljoonalla eurolla tehtyä markkinaehtoista kauppaa.

Muuten syntyisi aika erikoinen maailma.

Yksi maksaisi perinnöstään tai lahjastaan verot normaalisti.

Toinen kirjoittaisi miljoonan euron talon kauppakirjaan hinnaksi sata euroa.

Kolmas laittaisi hintalapuksi euron.

Ja lopulta veroja maksaisi lähinnä se, joka ei huomannut keksiä temppua.

Oikeusvaltioon kuuluu paitsi oikeus omaisuuteen myös se, että samoja sääntöjä sovelletaan samanlaisiin tilanteisiin.

Tästä voi tietenkin olla täysin eri mieltä poliittisella tasolla. Suomessa voidaan keskustella aivan perustellusti siitä, ovatko perintö-, lahja-, ansio-, kulutus- tai polttoaineverot oikealla tasolla.

Se on kuitenkin eri keskustelu kuin kysymys siitä, saako voimassa olevaa veroa kiertää naamioimalla lahjan kaupaksi.

Ja kun veroista kerran puhutaan…, niin sohitaan nyt sitten kunnolla sinne ampiaispesään..

Tätä kirjoittaessa polttoaine on Suomessa jälleen päivän polttava puheenaihe. No yllätys nyt sinällään..

Suomi kuuluu tällä hetkellä Euroopan kalleimpien polttoainemaiden joukkoon. Bensiinin ja dieselin hinnat ovat olleet selvästi EU:n keskiarvon yläpuolella, vaikka aivan uusimmassa vertailussa Suomi ei ollut yksiselitteisesti kummankaan polttoaineen kallein maa. Ja kun muut maat korjaa hintoja, Suomi se vaan porskuttaa ja maksattaa veroja.

Verojen määrästä ja kohtuullisuudesta saa keskustella. Ja pitääkin keskustella.

Mutta ehkä oikeusvaltion varsinainen testi tai ajatusleikki ei ole se, pidämmekö itse jotakin veroa hyvänä.

Vaikeampi testi on se, noudatetaanko samoja sääntöjä silloinkin, kun emme pidä niistä.

Ja takaisin rintaneulaan bensapumpuilta.

Jos löydön myy eteenpäin, kuuluuko voitosta maksaa veroa?

Tämäkin kysymys kannattaa esittää, koska se osoittaa hyvin, kuinka nopeasti yksinkertainen 30 sentin ostos muuttuu juridisesti kiinnostavaksi.

Ostat 30 sentillä.

Myyt myöhemmin sadoilla euroilla.

Syntyykö verotettavaa tuloa?

Vastaus ei ole yksinkertaisesti aina kyllä tai aina ei.

Verohallinnon mukaan oman tai perheen käytössä olleen tavanomaisen koti-irtaimiston myyntivoitoissa on oma verovapaussääntönsä. Muun omaisuuden kohdalla sovelletaan eri sääntöjä.

Ja jos toiminta muuttuu jatkuvaksi tavaran ostamiseksi nimenomaan jälleenmyyntitarkoituksessa, ollaan jälleen uuden verotuksellisen arvioinnin äärellä.

Siis jälleen:

olosuhteet ratkaisevat.

Ei yksi tai kaksikymmentä Facebook-kommenttia.

Ei yksi hintalappu.

Ei edes yksi prosenttiluku, vaan olosuhteet.

Kirpputori on kuitenkin kirpputori

Tämä pitää muistaa.

Kirpputorin koko viehätys perustuu siihen, että siellä tavaran arvo ei ole samalla tavalla valmiiksi määritelty kuin tavaratalossa.

Toinen haluaa tyhjentää kaappinsa.

Toinen etsii käyttöesineen.

Kolmas kerää Arabiaa.

Neljäs tuntee suomalaisen designin.

Viides huomaa 585-leiman.

Kirpputoriperinteen juuret liitetään Ranskan marché aux puces -perinteeseen, ja Suomessa kirpputorikulttuuri kasvoi erityisen voimakkaasti 1990-luvulla.

Jos jokainen 30 sentin esine pitäisi ennen myyntiä lähettää arvioitsijalle, kirpputori lakkaisi olemasta kirpputori.

Mutta entä jos kirpputorin pitäjä tai työntekijä tunnistaa esineen?

Silloin kysymyksiä syntyy lisää.

Voiko kirpputorin pitäjä myydä tuotteen loppukuluttajalle 30 sentillä, jos hän tietää sen todellisen arvon olevan aivan jotain muuta?

Pitäisikö hänen ottaa yhteyttä myyjään?

Saisiko työntekijä ostaa sen itse?

Entä vaikuttaako asiaan se, millä sopimuksella kirpputori toimii: onko kirpputori itse tavaran myyjä vai tarjoaako se ainoastaan myyntipaikan yksityishenkilölle?

Näihin ei ole yhtä kaikkiin kirpputoreihin soveltuvaa vastausta. Vastuu riippuu muun muassa siitä, kuka oikeudellisesti toimii myyjänä, mitä myynti- tai paikkasopimuksessa on sovittu, millaiset yrityksen omat henkilöstösäännöt ovat ja mitä tilanteessa tosiasiassa tiedetään.

Käännetään tilanne vielä kerran.

Kirpputorin pitäjä huomaa korun.

Hän ottaa yhteyttä myyjään:

”Tiedätkö, että tämä on kultaa ja sen arvo saattaa olla aivan eri luokkaa kuin 30 senttiä?”

Myyjä tietää täysin korun arvon ja vastaa:

”Kyllä. Laita vaan se 30 sentillä myyntiin.”

Nyt asetelma muuttuu jälleen.

Myyjä ei ole enää tietämätön siitä, mitä on tekemässä.

Mutta syntyy vielä yksi kiehtova kysymys:

muuttuiko 30 senttiä samalla korun käyväksi arvoksi?

Ei välttämättä.

Yksittäinen toteutunut kauppahinta ja omaisuuden objektiivinen käypä arvo eivät ole automaattisesti sama asia.

Huomaatteko, miten yksi 30 sentin hintalappu alkaa muuttua aika mielenkiintoiseksi?

Mitä jos vain kerromme?

Palataan lopuksi kaikkein yksinkertaisimpaan tilanteeseen.

Ostaja ottaa korun käteensä.

Hän tietää varmasti, mitä se on.

Hän sanoo myyjälle:

”Tämä on kultaa. Jos paino ja pitoisuus ovat nämä, sen sisältämän kullan arvo on tällä hetkellä noin 561 euroa. Hintalapussa lukee 30 senttiä. Haluatko todella myydä sen tällä hinnalla vai tahtoisitko peruttaa kaupan?”

Myyjä vastaa:

”Tiedän. Haluan myydä.”

Nyt jotain olennaista muuttui.

Ei kullan määrä.

Ei hintalappu.

Ei 30 senttiä.

Tieto muuttui.

Molemmat tietävät olennaisen ja toinen tekee siitä huolimatta tietoisen päätöksen.

Ehkä reiluuden ydin ei siis olekaan se, että jokaisen kaupan täytyy tapahtua täsmälleen markkina-arvolla.

Ehkä se on siinä, että molemmat ymmärtävät olennaisesti, mistä ovat sopimassa.

Sosiaalisessa mediassa vastaus syntyy joskus ennen kysymystä

Tällaiset tapaukset synnyttävät nopeasti keskustelua.

Ja hyvä niin… (En oikeasti ole tätä mieltä, koska inhoan kaikkea turhanpäiväistä huutelua missä ei ole minkään valtakunnan perää! Itseasiassa en voi sietää kyseistä toimintaa, mutta senkin kanssa on vain elettävä, koska some.)

Mutta sosiaalisessa mediassa on yksi kiinnostava piirre: vahva mielipide on paljon nopeampi kirjoittaa kuin asian taustojen selvittäminen.

Useat ihmiset tekevät tätä toisinaan.

Ensin muodostetaan kanta.

Sitten etsitään sille perustelut.

Ehkä järjestys voisi joskus olla päinvastainen.

Ensin selvitetään, mitä todella tiedetään.

Sen jälkeen selvitetään, mitä laki sanoo.

Sitten erotetaan tosiasiat oletuksista.

Ja vasta lopuksi muodostetaan mielipide.

Silloin voi edelleen päätyä täsmälleen samaan mielipiteeseen kuin ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana.

Mutta ainakin tietää paremmin, miksi on sitä mieltä, eikä ainekaan syyllisty turhan päivän huuteluun.

Missä sinun rajasi menee?

Nyt palaamme sinne, mistä lähdimme. Kyllä vain, takaisin alkuun.. Eikö olekin melkoinen ajatuskoe meneillään..

30 senttiä vastaan noin 561 euroa.

Ostatko?

535 euroa vastaan miljoona euroa.

Ostatko?

5 350 euroa vastaan kymmenen miljoonaa euroa.

Ostatko?

Entä jos tiedät varmasti, ettei toinen ymmärrä omaisuutensa arvoa, ostatko?

Muuttuiko vastaus? Ole itsellesi rehellinen.

Jos muuttui, missä kohdassa?

Ja miksi juuri siinä?

Toiselle nollien lisääminen herättää omantunnon.

Toiselle saattaa käydä päinvastoin.

Ehkä juuri siksi kaikkein kiinnostavin kysymys ei ole, kuinka paljon sait, vaan mitä tapahtui omille periaatteillesi matkan aikana.

Ehkä kaikkein arvokkain asia ei ollutkaan kultainen rintaneula

Minulle tämän kirjoituksen kysymys ei lopulta ole, saako ihminen tehdä hyvän löydön.

Totta kai saa. Olen sitä sorttia ihmisissä, että iloitsen kun joku toinen menestyy.

Eikä kysymys ole siitä, pitääkö jokaisen myyjän ja ostajan tietää täsmälleen yhtä paljon.

Ei pidä.

Kysymys kuuluu:

Mitä teemme tiedolla silloin, kun tiedämme olennaisesti enemmän kuin vastapuoli?

Asiantuntemuksesta saa hyötyä.

Yrityksen täytyy tehdä voittoa.

Myyjän pitää kantaa vastuuta siitä, mitä hän myy.

Ostaja saa tehdä hyvän kaupan.

Mutta ehkä kaiken tämän rinnalle mahtuu yksi periaate:

toisen tietämättömyyden ei tarvitse olla meidän ansaintamallimme. Ja onneksi ei olekaan.

Taivaskullan slogan on Reilua kultakauppaa.

Sen pitäisi tarkoittaa jotakin myös silloin, kun reiluus maksaa meille rahaa.

Ei niin, että yrityksen pitäisi tietoisesti polttaa hintojaan tai tehdä työtä ilman asianmukaista korvausta. Jokainen itseään ja omaa työtään kunnioittava ihminen haluaa luonnollisesti korvauksen käyttämästään ajasta, osaamisestaan, riskistään ja työstä, jonka hän tekee.

Reiluus ja kannattava liiketoiminta eivät ole toistensa vastakohtia.

Ehkä juuri päinvastoin.

Pitkässä juoksussa luottamuksen pitäisi olla yksi yrityksen arvokkaimmista pääomista.

Ehkä yksinkertaisin testi on edelleen tämä:

Jos itse olisit pöydän toisella puolella – tai siellä olisi äitisi, isäsi, lapsesi tai joku muu sinulle tärkeä ihminen – toivoisitko, että enemmän tietävä osapuoli kertoisi sen, minkä tietää?

Jos vastaus on kyllä, siinä saattaa olla aika hyvä lähtökohta myös sille, miten kohtelemme täysin tuntematonta ihmistä.

Ja jos vastaus muuttuu siinä vaiheessa, kun 561 eurosta tulee miljoona tai kymmenen miljoonaa, kannattaa ehkä kysyä vielä kerran:

muuttuiko periaate – vai muuttuiko ainoastaan hinta, jolla olin valmis luopumaan siitä?

Siihen en halua antaa valmista vastausta.

Kommentoi alle oma kantasi.

Missä sinun rajasi menee – vai meneekö sitä ollenkaan?

Ihmiseltä ihmiselle.

Kirjoitus on yleistä pohdintaa kaupankäynnin etiikasta, tiedollisesta epäsuhdasta, hinnoittelusta, verotuksesta ja niihin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä. Sosiaalisessa mediassa nähty video toimii keskustelun lähtökohtana, mutta kirjoituksessa ei oteta kantaa yksittäisen henkilön, myyjän, kirpputorin tai muun toimijan lainmukaisuuteen, moraaliin tai tarkoitusperiin. Videosta ei voida tietää kaikkia kaupantekoon liittyneitä olosuhteita, osapuolia, tietoja tai tapahtumia ennen kuvausta tai sen jälkeen. Kirjoituksessa käytetyt suuremmat euromäärät ovat tarkoituksellisia ajatuskokeita. Oikeudelliset ja verotukselliset kysymykset ratkaistaan aina tapauskohtaisesti niiden todellisten olosuhteiden perusteella.

Taivaskulta Oy – Reilua kultakauppaa. Ihmiseltä ihmiselle.